torstai 9. maaliskuuta 2017

Pelko, tuo varjo valon vierellä

Auringon alla on hyvä hengähtää hetki.
Tänä päivänä pelosta puhutaan paljon. Puhutaan asenteista, tietoisesta mielestä, mindfullnessista. "Ole reipas", "Älä jännitä", "Turhaa pelkäät". Mutta entä kun en tiedä mitä tietoinen mieli on tai millaista on olla reipas? Entä jos pelottaa niin paljon että hengittäminen on vaikeaa?

Ratsastusharrastuksen parissa pelkoja ja jännitystiloja on monenlaisia. Niihin voi liittyä kokemattomuuden tuomia pelkoja, traumoja tai ihan vaan vaikka oman virkeystilan tuomaa epäonnistumisen pelkoa. Ratsastamisen tulisi olla turvallista ja pelko estää uuden oppimista. Haastetta siis vähän lisää lajiin.

💜

Joku voi pelätä hevosta. Ihan oikeasti. Meille se on outoa ajatella, että joku voi pelätä sellaista mitä me rakastamme. Hevoset ovat yleensä lempeitä, ne ovat koulutettuja olemaan ihmisen kanssa -mikä niissä pelottaa?

Oma isäni on ollut sokea pikkupojasta lähtien. Muistan hänen aikuisiän ensikosketuksensa hevoseeni. 135 senttiä korkea, kevätkarvassaan pehmoinen, kiltti ruunani oli isäni mielestä järjettömän pelottava. Hän seisoi paikallaan, odotti että hevonen tulee lähelle, rohkeni nostaa kättään ja vähän tunnustella sen korvaa. Karvainen joo, erilainen kuin koiralla.

Miksi isä pelkäsi? Ehkä siksi, että hänellä ei ollut minkäänlaista tuntumaa eikä kokemusta hevosista. Hän ei nähnyt sen ilmeitä eikä eleitä, hänellä ei ollut mitään tuntumaa miten se käyttäytyisi. Hän tiesi niiden olevan pakoeläimiä, ruuna voisi singota hänen silmissään mihin vain tangentin suuntaan, jyrätä hänen ylitseen. Ei isästä hevosmiestä tullut. Eikä tarvitsekaan. En minäkään käärmeisiin koske, enkä ole edes niiden kanssa samassa tilassa vapaaehtoisesti. Isä on edelleen koiraihminen.

💜

Ratsastaessa pelko voi hiipiä hevosihmisenkin mieleen esimerkiksi vieraan hevosen selässä. Miten toimii jarrut, onko hevosella minun kanssani samanlainen tasapaino vai kaadummeko yhdessä etukenoon? Entä jos se harjatessa puree tai potkaisee? Onko se liian herkkä minun taidoilleni?

Erilaisten hevosen kanssa ratsastaminen tuo varmuutta ja taitoa. Ratsastaminen kannattaa aloittaa maastakäsin: tutustua hevoseen, harjata se, taluttaa. Selkään nousu voi kertoa jotain hevosesta, mutta on vain osatotuus. Pysähdykset ja liikkeelle lähtö, kääntäminen ja hidastukset kertovat seuraavaksi hevosesta liki kaiken. On taito olla tässä vaiheessa kuulolla ja tunnustella yhteinen sävel hevosen kanssa. Ja joskus sitä säveltä ei vaan löydy. Ei sitten millään. Eikä tarvitsekaan. Pääasia että yrittää, kokeilee ja antaa itselleen mahdollisuuden tutustua erilaisiin ratsuihin.


💜

Minä olen kaatunut hevosen kanssa täydestä laukasta. Hevonen oli oma, minulle hyvin tuttu. Oli keväinen ilta ja ajattelimme mennä toisen tallilaisen kanssa loppuverryttelemään kylätielle hevosten koulutreenijumpan jälkeen. Satulat pois, saappaat vaihtui lenkkareihin, housut verkkareiksi, kypäräkin jäi talliin (noloa!!!). Siinä me kävelimme raikkaassa kevätsäässä rauhaksiin. Kylätie päättyi, käännyimme kotiin ja niin kääntyi hevosetkin. Okei, koti kutsui, kiitolaukka oli pop hevosten mielestä. Ei mitään kontrollia, kylätien edessä asfaltoitu autotie. Kai ne kotiin pysähtyy... Teoriassa kyllä. Se, että selvittiin hengissä autotien kiitolaukkaylityksestä, oli tietysti luksusta. Se, että asfaltti ei pidä rautakengän alla yhtään, oli tietysti haaste. Eikä voitettavissa. Koska ehdin nähdä edellä menevän kaverin hevosen sutimisen ja tajusin mitä tuleman pitää, ehdin säikähtää kovasti. Sitten mentiin vasemmalle kyljelle ja ensimmäinen ajatus oli että pää ylös ettei se suojaamaton nuppi iskeydy maahan. Eikä iskeytynyt ja hevonenkin selvisi naarmuilla. Minä sen sijaan lähdin keskussairaalaan murtuneen jalkani kanssa ja sain ikuisen vamman lonkkaani.


Tämä kuva on otettu naistenpäivänä 2017, hetkeä ennen kuin lähdin Heklan kanssa lisäämään vauhtia äärimmilleen. Tuntui hyvältä voittaa jännitys, vaikka mielessä liikkui kaiken maailman juttuja kumoonratsastuksesta ufon laskeutumiseen... 

Meni vuosia ennen kuin luotin siihen, että pyörä tai auto ei aina vasemmalle kääntyessä leviä altani. Meni vuosia ennen kuin toivuin onnettomuudesta riittävästi. Aina jos joku hevonen lähti lapasesta, tuli isot flash backit onnettomuudesta. Taitaa tulla joskus vieläkin, mutta nyt taitoa on karttunut sen verran että ensinnäkin käytän joka ikinen kerta ratsastaessani kypärää ja sen verran että vedän ison jarrun hevoselle jos se tuntuu siltä ettei homma ole hallinnassa. Mielummin tulen alas ja talutan, kuin vedän kiitolaukalla kotiin. Se juttu on jo niin nähty! Haluan että harrastamiseni on mukavaa.

💜

Pelko tai jännitys ei ole koskaan turhaa, mutta sitä voi opetella hallitsemaan. Pitää edetä niin pienissä askelissa, että pelko ei äidy liian suureksi.

Käytän usein ratsastuksen opetuksessa tikapuita esimerkkinä: jos maaperä on tukeva, tikkaat tukevasti, sinulla on hyvä kehonhallinta, tunnet ja tiedät tikkaat ja paikan johon kiipeät, voit edetä varmaan reippaasti ja hallitusti. Jos olet epävarma, astut askeleen, tunnustelet, otat seuraavan ja etenet vähitellen. Jossain vaiheessa saatat palata alaspäin, vaihtaa vaikka kengät tai tikkaiden paikkaa, kokeilla uudestaan. Jossain vaiheessa saatat todeta, että tilanne on liian vaarallinen, et uskalla etkä siksi halua kiivetä loppuun asti. Tätä vertausta voi siirtää ratsastukseen. Kun tilanne on hallussa, voit tehdä reippaasti tehtäviä, edetä reippaassa tempossa, luotat itseesi ja hevoseesi. Jos tilanne liukuu pois hallinnasta, tule tikasta alaspäin niin pitkälle että saat tilanteen takaisin haltuun. Jatka kiipeämistä taas vähitellen. Jos pääset pidemmälle kuin äsken, niin hyvä, jos et, kokeile seuraavalla kerralla uudestaan. Ratsastaessa mielestäni ei ole tilannetta että luovuttaa. Voi lopettaa tilanteen, jäädä tikkailla sille tasolle, missä tuntuu hyvältä, mutta luovuttamista tuskin on olemassa.

On hyvä jos ratsastaja kertoo opettajalle, mikä fiilis on. Tarvitseeko tikapuita tulla vähän alaspäin, onko fiilis sellainen että voi harpata reippaammin kohti päämäärää. Yleensä opettajalla on silmää tämä nähdä ja halua kuitenkin kannustaa yrittämään. Oppilaan kannattaa silti sanoa, että tänään ei ole rohkeutta, tänään ei henkiset voimat riitä... Siinä ei ole mitään pahaa ja se auttaa myös opettajaa.

💜

Kun valo pilkahtaa varjon takaa, se piristää mieltä. Kun aurinko paistaa täydeltä terältä, se tuntuu hetken hyvältä, mutta sitten kaipaa jo varjoon. Se lienee sitä itsensä haastamista elämässä. Valo, se onnistuminen, tuntuu hyvältä kun uskaltaa välillä yrittää.

Lisää peloista, mielenhallinnasta ja muista aiheen jutuista voit käydä lukaisemassa vaikka Anna Andersenin sivuilta www.tietoinenmieli.com ja www.tietoisestitaitavaratsastaja.com.

Lisäksi mm. Vudekan kustantama, Eerika Häkkisen ja Johanna Viitasen kirja Pieni Kauhukauppa ja muita mielikuvaharjoituksia tarjoilee hyvää ja armollista tekstiä aiheesta.

Tavoitteita voi olla joka tasolla! Yritetään yhdessä, jokainen omilla tikkaillaan ja omien kauhuvarjojemme kanssa :)

💜 Saara

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti